Harjoittelua täällä jäljellä enää 13.5 tuntia. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet hiljaisia synnytysten suhteen, joten toivon, että noihin tunteihin ehtisi sisältyä vielä edes yksi synnytys, jottei tarvitsisi sairaalalla ihan jouten olla. Toisaalta,

olen hyvin tyytyväinen harjoitteluuni täällä. Vaikkei
"tapauksia" olekaan kahdeksassa viikossa kertynyt niin huimasti (13 ponnistusvaiheen hoitoa + 15 avautumisvaiheen hoitoa + 8 avustamista) verrattuna keskussairaalassa harjoitelleisiin, uskon saaneeni täältä ainutlaatuista ja tärkeää kokemusta, jonka merkitys paljastuu kokonaisuudessaan varmaan vasta eletyn elämän ja karttuneen kätilönkokemuksen myötä. Ja tietysi ruotsinkielentaito on kehittynyt huimasti :)
Viime päiviä on leimannut lähtöhaikeus. Että pitää jättää nämä maisemat, ihmiset, elämä täällä. Toisaalta,

jo suuri ikävä Rakkaan lähelle. Kaipaan huomiota, lihallista rakkautta, hellyyttä ja läheisyyttä. Tänään kysyin puhelimessa, miksi hän pitää minusta. Sanoi kauniita asioita, tosia. Ja tärkeitä.
Kotiin en oikein osaa kaivata, koska koti on minulla ollut täälläkin, ja lähdenhän lähes suoraan taas uudelle, vieraalle, paikkakunnalle kesätöihin. Työnhaun ulotin keväämmällä varttumis- ja opiskelupaikkakunnan lisäksi kaupunkiin, jonne R on lähdössä kesäduuniin, ja se olikin ainoa paikkakunnista, josta minulle kätilön töitä tarjottiin. Vietän kesän nyt siis poissa tutuista kuvioista, antaen elämässäni vuoron työlle, ja R:lle.
Jään muistamaan tämän kevään Minun keväänä,
takatalvettomana, yhdessä yössä kesäksi kääntyneenä keväänä,
merenrantoina, suolantuoksuisena, niittyinä, tuulena,
tyytyväisyytenä, hyvinvointina, kasvuna ja kaipauksena.
Minulle jää kertomus
joka muistuttaa elämääni.
(Lainaus Scandinavian Music Groupin kappaleesta
Lopulta olemme kuitenkin yksin)
Haikesta tunnelmista,

P.S. Kuvissa yksi niistä monista Maarianhaminan kaduilla kuljeskelevista kissoista, jotka tulevat ystävällisesti (vai huomionkipeinä?) tervehtimään ohikulkijaa. Meneillään oleva kirja on John Irvingin Oman elämänsä sankari.