Taivaanrannan maalauksia

Illasta


aamuun


hereillä. Ja makeasti unen mailla heräyskellon soittoon kello kuuteentoista.


Aamulla sairaalalta kotin kävellessä oli meneillään varmasti vuoden kaunein auringonnousu. Ilmassa oli usvaa ja haaleanvaaleanpunaiset pilvet kaupungin ja vetten yllä, maassa vaalea kuura. Matalalta loistava aurinko valaisi maiseman keltaiset lehdet kullankimaltaviksi, oranssi sai tulenhehkun ja punainen syvän sävyn. Harmi, ettei ollut kamera mukana, mutta ainakin sain kiertoreittini varrella ihastella upeaa aamua. Yllä olevat kuvat ovat vanhoja, eivätkä vedä vertoja tämänaamuiselle väriskaalalle, mutta laitoinpahan elävöittämään muuten niin mustavalkoista kuvailuani.


Yövuoron jälkeisissa aamuissa on aina oma mystinen tunnelmansa, kun kävelee/pyöräilee heräävää maailmaa vastaan. Parina aamuna on käynyt niinkin, että kotimatkalla on tullut kouluun/töihin meneviä tuttuja vastaan. Siinä sitten vaan hyviä huomenia toivottamaan, kun on itse menossa nukkumaan. Parhaita yövuorojen jälkeisiä aamuja ovat toki lauantai- ja sunnuntaiaamut, jolloin liikenne on lähes olematonta niin autoteillä kuin kevyen liikenteen väylilläkin. On ihan hiljaista, ja lähes juhlallista kulkea hiljaisen maiseman keskellä kotiin nukkumaan.


Toki aamulla on hienoa olla liikkeellä muutenkin kuin yövuoron jälkeen, mutta nykyään harvoin tulee lähdettyä vartavasten varhain liikkeelle. Yleensä sitä nauttii joutilaista aamuista pitkään kotona, silloin, kun se on mahdollista.


Toivon, että, jos saan joskus lapsen, hän viihtyisi rattaissa, niin, että voisin tehdä hänen kanssaan vaunulenkkejä, joiden varrella voisin kuvata vuodenkiertoa ja pysähtyä ihastelemaan maailman kauneutta. En kuvittele äitiyden olevan vain ruusuntuoksuista taivaltelua, mutta saa kai sitä haaveilla? Ja kai äitiydessäkin on tilaa pienelle taivaanmaalariudelle? Ei sillä, että äityspohdinnat olisivat henkilökohtaisesti ajankohtaisia, mutta saahan sitä haaveilla?

Pohtii